Kehitys

Lapset esiintyivät Maailman kestävän kehityksen huippukokouksen tervetuliaistilaisuudessa Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa vuonna 2002. Kuva: UN Photo/Eskinder Debebe

YK:n talous- ja sosiaalineuvosto (Economic and Social Council, ECOSOC) on 54-jäseninen toimielin, joka koordinoi YK:n taloudellista ja sosiaalista kehitystoimintaa yhdessä yleiskokouksen kanssa ja hallinnoi useita YK:n alaisia operatiivisia järjestöjä. ECOSOCin laaja toimiala kattaa niin ympäristöhaasteita, väestökysymyksiä, naisten asemaa ja tasa-arvoa, työllisyyttä, koulutusta kuin kestävää kehitystä ja kehitysyhteistyötäkin koskevat kysymykset. 2000-luvulla uudenlaisten kehityshaasteiden nousun myötä myös ECOSOCin merkitys on kasvanut. Suomi on harjoittanut aktiivista kehityspolitiikkaa ja osallistunut ECOSOCin toimintaan neuvoston jäsenenä vuosina 1957–1959, 1995–1999, 2003–2005, 2010–2012, 2015–2016 sekä toiminut ECOSOCin varapuheenjohtajana vuosina 2002–2003 ja puheenjohtajana vuonna 2004. Puheenjohtajakaudellaan Suomi painotti erityisesti turvallisuuden ja kehityksen välistä yhteyttä.

Yleiskokouksen antamin valtuuksin ECOSOC koordinoi YK:n ja sen ohjelmien, erityisjärjestöjen ja rahastojen taloudellista ja sosiaalista työtä. ECOSOCin työskentely tapahtuu käytännössä lukuisissa aihe- ja aluekohtaisissa toimikunnissa ja komiteoissa, joissa Suomi on ollut jäsenenä useaan otteeseen.

ECOSOC ylläpitää YK:n suhteita kansalaisyhteiskuntaan ja tekee yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa. YK-liittojen maailmanjärjestöllä (World Federation of United Nations associations, WFUNA) on yleinen konsultatiivinen asema (general consultative status) ECOSOCissa. Heinäkuussa 2013 ECOSOC myönsi Suomen YK-liitolle erityisen konsultatiivisen aseman (special consultative status) neuvostossa.

Suomi on nostanut naisten aseman ja tasa-arvokysymykset keskusteluun myös YK:n kehitystoiminnan piirissä ja edistänyt naisten ja tyttöjen osallisuutta sekä poliittisesti että taloudellisesti. Suomi oli itse vielä 1900-luvun alkupuolella suhteellisen köyhä maa, jonka kehitys sisällissodan jälkeen on ollut nopeaa monilla osa-alueilla. Yhtenä tekijänä Suomen kehityksessä pidetään naisten vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Naiset ovat osallistuneet työntekoon miesten rinnalla ja saaneet äänensä kuuluviin vuoden 1906 vaalioikeudella. Tähän omakohtaiseen kokemukseen perustuen Suomi on tukenut naisten osallisuutta myös tämän päivän kehittyvissä maissa. Suomi tuki myös YK:n tasa-arvojärjestön (UN Women) perustamista vuonna 2010 ja on yksi sen suurimmista tukijoista. Suomi ja on jäsenenä myös YK:n talous- ja sosiaalineuvoston alaisessa naisasiatoimikunnassa (CSW-komitea) vuosina 2013–2016.

Kehitys- ja ympäristökysymykset nousevat

1960-luvulla kehityskysymykset nousivat ensimmäistä kertaa YK:n agendalle siirtomaajärjestelmän purkautuessa. YK sai itsenäistyneistä entisistä siirtomaista liudan uusia jäseniä, joista valtaosa oli kehitysmaita. Kehitysyhteistyö YK:ssa liittyi näiden kehitysmaiden ongelmien ratkaisemiseen ja kehityskuilun tasaamiseen.

YK:n yleiskokous hyväksyi erilaisia ohjelmia ja strategioita kehityksen edistämiseksi, ja vuonna 1965 perustettiin YK:n kehitysohjelma (United Nations Development Programme, UNDP). Suomi aktivoitui kehityskysymyksissä niiden noustua YK:n asialistalle. Suomelle on yhä nykyään luontevaa osallistua YK:n toimintaan nimenomaan sosiaali- ja kehitystoiminnassa.

1970-luvulla kehitysteema pysyi YK:n agendalla ja YK:n toimesta järjestettiin useita erilaisiin kehityskysymyksiin keskittyneitä maailmankonferensseja. YK:n ensimmäinen ympäristön tilaan ja suojeluun keskittyvä konferenssi järjestettiin Tukholmassa vuonna 1972, ja sen yhteydessä perustettiin YK:n ympäristöohjelma (United Nations Environment Program, UNEP). Myös naisten asema nousi esille YK:ssa 1970-luvulla ja Suomi otti näkyvän roolin tasa-arvon edistäjänä ja naisten oikeuksien puolustajana. 1980-luvulla kehityskysymykset jäivät vähemmälle huomiolle poliittisen ilmapiirin kiristyessä jälleen suurvaltojen välillä. Pikkuhiljaa kehitys alettiin nähdä kokonaisvaltaisempana ilmiönä ja sen yhteydessä otettiin laajemmin huomioon Suomen korostamia kehitystekijöitä: ihmisoikeuksia, demokratian ja oikeusvaltion tilaa sekä ympäristökysymyksiä.

1990-luvulla kasvavan keskinäisriippuvuuden myötä kehityskysymykset ja niihin liittyvät ongelmat ymmärrettiin yhä laajemmin yhteydessä rauhan ja turvallisuuden kysymyksiin. Taloudellisen ja sosiaalisen epätasa-arvoisuuden ja yhteiskunnan epävakauden kehitysmaissa ymmärrettiin ulottavan vaikutuksensa kauas toiselle puolelle maapalloa, myös Suomeen.

Vuosikymmenen aikana järjestettiin myös useita eri kehityksen osa-alueita käsitteleviä suurkokouksia. Niiden pohjalta muodostettiin yhteinen globaaliagenda, josta myöhemmin muotoutuivat YK:n vuosituhattavoitteet. Rion ympäristökokous järjestettiin vuonna 1992, Wienin ihmisoikeuskonferenssi vuonna 1993, Kairon väestökokous vuonna 1994, Kööpenhaminan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen konferenssi vuonna 1995 ja Pekingin naisten aseman konferenssi vuonna 1995.

Kestävä kehitys

Maanpinta halkeilee veden puutteesta auringon paahtaessa Popenguinen luonnonpuistossa Senegalissa. Kuva: UN Photo/Evan Schneider

Kun energia- ja luonnonvarojen rajallisuus tiedostettiin ja väestön ja talouden kasvun ymmärrettiin rasittavan ympäristöä, kansainvälisen yhteisön pyrkimys luonnon ja ihmiskunnan väliseen sopusointuun vahvistui. Kestävä kehitys yhdistää kehityksen kolme ulottuvuutta: sosiaalisen, taloudellisen ja ekologisen kehityksen. Nämä kaikki ulottuvuudet pyrittiin yhdistämään kokonaisvaltaisen kehityksen aikaansaamiseksi. Kestävän kehityksen termi vakiintui YK:ssa ja Suomessa 1980-luvun lopulla. Suomi on osallistunut kestävän kehityksen edistämiseen 1990-luvulta saakka, ja tällä hetkellä kaikki YK:n toiminta ja Suomen toiminta YK:ssa tähtäävät saamaan kehityksen kestävälle pohjalle.

Vuonna 1992 Brasiliassa Rio de Janeirossa järjestettiin YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi (UN Conference on Environment and Development, UNCED) ns. Earth Summit, jonka valmistelemiseen Suomi osallistui aktiivisesti. Suomi pyrki tuomaan konferenssissa esiin ilmakehän ja merten suojelun tarvetta, ilmastonmuutoksen jarruttamista ja energian säästötoimia. Konferenssin yhteydessä hyväksyttiin ilmastoa, luonnon monimuotoisuutta ja aavikoitumista koskevat sopimukset.

Rion konferenssin yhteydessä hyväksytty YK:n ilmastonmuutoksen yleissopimus eli ns. ilmastosopimus (UN Framework Convention on Climate Change, UNFCCC) astui voimaan vuonna 1994 myös Suomessa. Suomi raportoi vuosittain YK:n ilmastosopimuksen sihteeristölle (UNFCCC Secretariat) YK:n ilmastosopimuksen ja Kioton pöytäkirjan mukaisesti. YK:n kestävän kehityksen toimikunta (Commission on Sustainable Development) perustettiin vuonna 1992 YK:n talous- ja sosiaalineuvoston alaisuuteen. Seuraavana vuonna Suomeen perustettiin kestävän kehityksen toimikunta edistämään kestävän kehityksen tavoitteita kansallisella tasolla.

Vuonna 1997 ilmastosopimukseen lisättiin Kioton pöytäkirja (Kyoto Protocol), joka astui voimaan vuonna 2005. Pöytäkirjan mukaisesti teollisuusmaat sitoutuivat vähentämään kasvihuonepäästönsä alle tietyn prosentin vuosien 2008–2012 aikana. Suomessa Kioton protokolla ratifioitiin vuonna 2002. Kioton protokollan uusimisesta neuvoteltiin vuonna 2005 Montrealin konferenssissa, mutta kokouksen tuloksena saatiin sovittua lähinnä neuvottelujen jatkamisesta tulevaisuudessa.

YK:n kestävän kehityksen huippukokous (World Summit on Sustainable Development) järjestettiin vuonna 2002 Etelä-Afrikan Johannesburgissa. Maailmankonferenssin tarkoituksena oli keskustella ratkaisumahdollisuuksista tulevaisuuden suurimpiin kehityshaasteisiin. Konferenssissa arvioitiin kymmenen vuotta aikaisemmin järjestetyn Rion konferenssin tavoitteiden toteutumista ja pohdittiin, kuinka ja energian ja luonnonvarojen käyttöä voidaan vähentää. Suomen aloitteesta EU:n tavoitteeksi asetettiin erityisesti tuotanto- ja kulutustapojen muuttaminen. Kokouksessa sovittiin toimintaohjelmasta (Johannesburg Plan of Implementation), mutta uusia pitäviä sitoumuksia ei onnistuttu saavuttamaan.

Kööpenhaminan ilmastokonferenssissa (UNFCCC) vuonna 2009 tavoiteltiin uuden ilmastosopimuksen luomista vuoden 2012 jälkeiselle ajalle. Huippukokouksessa ei kuitenkaan saatu aikaiseksi laillisesti sitovaa sopimusta. Vuonna 2010 YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin toimesta perustettiin kestävän kehityksen paneeli, jonka toisena puheenjohtajana toimivat presidentti Tarja Halonen yhdessä Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuman kanssa. Paneeli luovutti raporttinsa (Resilient People, Resilient Planet: A future worth choosing) pääsihteeri Ban Ki-moonille vuoden 2012 tammikuussa. Raportin loppupäätelmissä todetaan yksiselitteisesti, että kehitys on kestämättömällä pohjalla. Raportti sisälsi kestävän kehityksen aikaansaamiseksi 56 suositusta, jotka huomioitiin valmistautumisessa Rio+20-konferenssiin.

Rio+20-kokous, kestävän kehityksen huippukokous, järjestettiin kesällä 2012 Rio de Janeirossa. Tavoitteena oli sitouttaa jäsenet kestävän kehityksen tavoitteisiin. Suomi osallistui konferenssin valmisteluun ja kannatti kehittyvien maiden osallistumista konferenssiin. Taloudellisesti Suomi tuki konferenssin järjestämistä yhteensä 530 000 eurolla vuosina 2010–2012. Suomi toi esiin konferenssissa vaihtoehtoisten hyvinvointimittareiden kehittämisen, puhtaan veden teeman ja YK:n ympäristöjärjestön perustamisen tarpeen. Suomi tavoitteli konferenssissa puhtaan juomaveden ja riittävän sanitaation tunnustamista ihmisoikeutena. Rion konferenssissa ei kuitenkaan onnistuttu sopimaan sitovista tavoitteista, mikä korostikin tarvetta uusien kestävän kehityksen päämäärien (Sustainable Development Goals) laatimiselle. Tammikuussa 2013 YK nimitti avoimen työryhmän (OWG) kestävän kehityksen tavoitteiden laatimiseksi. Yli sata YK:n jäsenvaltiota Suomi ja Ruotsi mukaan luettuna eivät olleet osana työryhmää, mutta niillä oli joka tapauksessa oikeus osallistua työryhmän toimintaan niin halutessaan. Lisäksi Suomen hallitus osallistui Panaman, Liberian ja Indonesian ohella kehitysagendan laatimista tukevaan temaattiseen konsultaatioon konfliktit, väkivalta ja katastrofit.

Uudet kestävän kehityksen tavoitteet, jotka samalla korvaavat YK:n vanhat vuosituhattavoitteet, hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa syyskuussa 2015. Agenda 2030:ksi nimetyt 17 tavoitetta ja niiden 169 alatavoitetta ohjaavat kehitystä vuosina 2016–2030. Päätavoitteena on äärimmäisen köyhyyden poistaminen maailmasta.

Suomessa hyväksyttiin uusi kestävän kehityksen strategia jo vuonna 2006, ja vuoden 2012 lopulla Suomessa alettiin muotoilla kansallista kestävän kehityksen yhteiskuntasopimusta. Kestävä kehitys kuuluu myös Suomen ulkoasiainhallinnon vuonna 2013 julkistettuun YK-strategiaan.

Uusien kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamisesta vastaa Suomessa valtioneuvoston alainen kestävän kehityksen toimikunta, jonka tämänhetkinen toimikausi päättyy vuonna 2019. Toimikuntaa johtaa pääministeri Juha Sipilä, ja hallituksen lisäksi siinä ovat edustettuina muun muassa eduskunta, ministeriöt, elinkeinoelämä, kunnat ja alueet, ammattiliitot, kirkko, tiede ja tutkimus sekä järjestöt. Kestävän kehityksen toimikunta huolehtii kestävän kehityksen kansainvälisten tavoitteiden sisällyttämisestä kansalliseen politiikkaan.

Vuonna 2015 saavutettiin myös tärkeä virstanpylväs, kun YK:n jäsenmaat hyväksyivät joulukuussa Pariisissa globaalin ilmastosopimuksen. Oikeudellisesti sitova sopimus täydentää vuoden 1992 puitesopimusta, ja sen avulla kasvihuonekaasupäästöjä on määrä vähentää maailmanlaajuisesti vuodesta 2020 alkaen. Sopimuksen mukaan koko maailman päästöjen ja hiilinielujen pitää olla tasapainossa kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolla. Maapallon keskilämpötilan nousu on rajoitettava selvästi alle kahteen asteeseen, ja lisäksi pyritään toimiin, joilla lämpeneminen saataisiin rajattua 1,5 asteen alapuolelle. Päästövähennystavoitteiden lisäksi sopimuksessa on asetettu pitkän aikavälin tavoite ilmastonmuutokseen sopeutumiselle.

Ilmasto- ja ympäristökokouksia vaikeuttavat teollistuneiden ja kehitys- ja kehittyvien maiden vastakkainasettelu. Kehittyvät maat näkevät teollisuusmaiden asettamat tiukat säädökset esteenä maidensa talouskasvulle. Kestävän kehityksen tiimoilta YK:n toiminta ja monenkeskeinen yhteistyö on epäyhtenäistä. Suomi kuitenkin painottaa virallisissa linjauksissaan kestävän kehityksen edistämistä kansallisella ja EU:n tasolla ja pyrkii vahvistamaan monenkeskeisiä pyrkimyksiä tulevaisuudessa.

Vuosituhattavoitteet ja kestävän kehityksen tavoitteet

YK:n vuosituhattavoitteet olivat voimassa vuosina 2001–2015. Vuonna 2000 yleiskokouksen 55. istunnon yhteydessä pidettiin YK:n vuosituhatkokous (Millenium Summit), jossa keskusteltiin uuden vuosituhannen merkittävimmistä haasteista. Presidentti Tarja Halonen toimi vuosituhatkokouksen puheenjohtajana. Huippukokousta seurasi vuosituhatjulistus (Millennium Declaration). Siinä jäsenet sitoutuivat kahdeksaan kehitystavoitteeseen (Millenium Development Goals), jotka asetettiin saavutettaviksi vuoden 2015 loppuun mennessä. Kahdeksaan tavoitteeseen tiivistettiin 1990-luvun maailmankonferenssien agendat. Myös Suomi sitoutui vuosituhattavoitteiden edistymisen seurantaan, joka perustui maakohtaisesti kerättyyn tietoon.

Tavoitteet olivat:

1. Äärimmäisen köyhyyden ja nälän puolittaminen
2. Peruskoulutusmahdollisuuksien takaaminen kaikille
3. Tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen
4. Lapsikuolleisuuden vähentäminen
5. Odottavien äitien terveyden parantaminen
6. Hiv/aidsin, malarian ja muiden tautien vastainen taistelu
7. Ympäristön kestävän kehityksen turvaaminen
8 .Globaalin kumppanuuden luominen kehitykselle

Vuosituhattavoitteiden viimeinen seurantaraportti julkaistiin heinäkuussa 2015. Sen mukaan saavutettuihin tavoitteisiin kuuluivat muun muassa äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten ja ilman puhdasta juomavettä olevien osuuden puolittaminen vuoden 1990 tasossa. Nämä tavoitteet saavutettiin jopa etuajassa. Mikäli tarkastellaan kehitysmaita yhtenä alueena, myös koulutuksen tasa-arvo saavutettiin. Nälkäisten määrää ei kuitenkaan kyetty puolittamaan, eikä myöskään äitiys- ja lapsikuolleisuustavoitteissa onnistuttu niin hyvin kuin oli tarkoitus.

Vuosituhattavoitteet korvattiin vuonna 2015 uusilla kestävän kehityksen tavoitteilla. Vuosina 2016–2030 voimassa olevat tavoitteet koskevat kehitysmaiden lisäksi myös kehittyneitä maita. Tavoitteita on yhteensä 17 ja niillä 169 alatavoitetta. Tavoitteet ovat:

1. Poistaa köyhyys sen kaikissa muodoissa kaikkialta.
2. Poistaa nälkä, saavuttaa ruokaturva, parantaa ravitsemusta ja edistää kestävää maataloutta.
3. Taata terveellinen elämä ja hyvinvointi kaiken ikäisille.
4. Taata kaikille avoin, tasa-arvoinen ja laadukas koulutus sekä elinikäiset oppimismahdollisuudet.
5. Saavuttaa sukupuolten välinen tasa-arvo sekä vahvistaa naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia.
6. Varmistaa veden saanti ja kestävä käyttö sekä sanitaatio kaikille.
7. Varmistaa edullinen, luotettava, kestävä ja uudenaikainen energia kaikille.
8. Edistää kaikkia koskevaa kestävää talouskasvua, täyttä ja tuottavaa työllisyyttä sekä säällisiä työpaikkoja.
9. Rakentaa kestävää infrastruktuuria sekä edistää kestävää teollisuutta ja innovaatioita.
10. Vähentää eriarvoisuutta maiden sisällä ja niiden välillä.
11. Taata turvalliset ja kestävät kaupungit sekä asuinyhdyskunnat.
12. Varmistaa kulutus- ja tuotantotapojen kestävyys.
13. Toimia kiireellisesti ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia vastaan.
14. Säilyttää meret ja merten tarjoamat luonnonvarat sekä edistää niiden kestävää käyttöä.
15. Suojella maaekosysteemejä, palauttaa niitä ennalleen ja edistää niiden kestävää käyttöä; edistää metsien kestävää käyttöä; taistella aavikoitumista vastaan; pysäyttää maaperän köyhtyminen ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen.
16. Edistää rauhanomaisia yhteiskuntia ja taata kaikille pääsy oikeuspalveluiden pariin; rakentaa tehokkaita ja vastuullisia instituutioita kaikilla tasoilla.
17. Tukea vahvemmin kestävän kehityksen toimeenpanoa ja globaalia kumppanuutta.

Kehitysyhteistyö

Nuori poika saa juodakseen kadulla lojuvasta vesiputkesta Port-au-Princen kaupungissa, Haitissa.  Kuva: UN Photo/Eskinder Debebe

1960-luvulla Suomi osallistui ensimmäistä kertaa avunantajana monenkeskeiseen kehitysyhteistyöhön. 1970-lukuun mennessä Suomi oli kehittynyt maatalousyhteiskunnasta teollisuusmaaksi ja siltä alettiin odottaa yhä enemmän osallisuutta kehitysaputoimintaan. Vuonna 1970 YK:n 25-vuotisjuhlaistunnossa OECD:n jäsenmaat sopivat pyrkimyksestä antaa kehitysapua 0,7% bruttokansantulosta (BKTL) .

1990-luvulla Suomi oli yksi harvoista maista, joka saavutti YK:n asettaman tavoitteen. Sittemmin Suomen osallisuus on laskenut, ja vuonna 2000 Suomen osuus oli enää 0,31 prosenttia bruttokansantuotteestaan. Sen jälkeen osuus nousi, mutta vuonna 2016 osuus on jälleen vain 0,38 prosenttia hallituksen toteuttamien kehitysyhteistyöhön kohdistuvien leikkausten vuoksi. Kehyskaudella 2017–2020 osuuden on määrä olla keskimäärin 0,39 prosenttia, mutta hallitusohjelman pyrkimys on yhä nostaa se 0,7 prosenttiin pitkällä aikavälillä.

Suomen kehityspolitiikkaa toteutetaan eri tasoilla kahdenvälisesti ja monenkeskisesti, EU-tasolla, sekä yhteistyössä kansalaisjärjestöjen kanssa. Toisaalta kehityspolitiikassa ja -yhteistyössä on alueellisia ja temaattisia painopisteitä. Kaikkien näiden eri kanavien ja tasojen tulisi täydentää Suomen kehityspolitiikkaa ja tukea sen vaikuttavuutta. Alueellisesti Suomen toiminta painottuu Afrikan ja Aasian vähiten kehittyneisiin maihin. Suomen monenkeskinen yhteistyö YK:n piirissä tapahtuu YK:n erityisjärjestöjen kautta. Niitä koordinoidaan YK:n talous- ja sosiaalineuvostossa (ECOSOC) YK:n kehitysohjelman (UNDP) kautta.

Päivitetty viimeksi: 16.5.2016